torstai 22. kesäkuuta 2017

Ein Caramell 25.2.1996 - 22.6.2017



Retki on rankka, retki on kaunis
Koitan pysähtyy ja hetkistä nauttii.
Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaaa
Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan,paikoillaan?
Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan?
Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan
Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan?
Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan


Kiitos kaikesta, maailman tärkein ja kultaisin poni. Hyvästi, ystävä.

Kaikki kuvat © aaveen.net

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Viimeinen luku


Tykkään ajatella elämää kirjana. Jokainen kirjoittelee elämänsä aikana ainakin pari kirjaa, toiset eri kirjasarjaa, jotkut jonkin sortin trilogian. Kirjoja voidaan hyvinkin kirjoittaa pariakin samaan aikaan, joku kertoo jostain elämän osa-alueesta ja toinen toisesta. Minun osaltani pitkäaikaisin kirjasarja, jota olen kirjoitellut muiden ohella syksystä 2005, on tulemassa päätökseen. Käsilläni on viimeinen luku; Koolle on varattu lopetusaika.


Olen vastuullisena hevosenpitäjänä siitä lähtien, kun tulin järkiini, (8-vuotias heppatyttö ei osaa ajatella, että tämä ihana poni jonka juuri sain tulee joku päivä jättämään maanpäällisen elämän) tiennyt, että Koo on nyt viimeisillä omistajillaan. Siihen liittyy vahvasti se, että erittäin todennäköisesti joudumme päättämään, milloin, miten ja missä se tapahtuu. Koska kirjoittaminen toimii erittäin hyvin terapiana, ajattelin nyt kirjoitella Koon lopetusprosessin läpi selventääkseni omaa päätäni -ja ehkä lukijoissa on joku, joka on juuri saanut ensimmäisen hevosensa, haaveilee sellaisesta, tai ei ole muuten koskaan joutunut päätöstä tekemään.


Hevosia lopetetaan kahdella tavalla; eläinlääkärin toimesta piikillä, tai ampumalla. Ampumisetkin voidaan jakaa pulttipistoolilla tai suurriista-aseella tehtäviin, ensimmäinen vaatii aina pistämisen eli verten laskun, jälkimmäiseenkin se on suositeltavaa. Ruhon hävitystapoja puolestaan on useampia; jäteasema, hautaaminen, tuhkaaminen, Honkajoki Oy'n suorittama raatokeräily (ilmeisesti energiaksi, en ole aivan varma mitä "kierrätyksellä" tarkoitetaan) ja lihoiksi pilkkominen (teurastamon, yksityishenkilön tai vaikkapa hirviporukan toimesta) tulevat nyt mieleeni.


Minulle vaatimus numero yksi (heti itsestäänselvyyksien, kuten että poni lähtee kivutta ja laillisesti) on, että saan olla mukana ponin viimeiseen henkäykseen. Tämä sulkee teurastamon ulkopuolelle, teurastamo tosin ei ole itselleni ykkösvaihtoehto ollut muutenkaan parin vuoden takaisen paljastuksen jälkeen -vaikka hevoset viedään aamun ensimmäisinä teurastettavaksi eivätkä ne odottele koskaan hetkeäkään sisällä, en halua tukea tuollaista toimintaa. Vaatimus numero kaksi taas on, että poni lähtee nopeasti. Tämä sulkee toisen lopetusvaihtoehdoista, piikityksen, ulos, ja samalla myös mahdollisuuden klinikkalopetuksesta.  Minun silmiini kuolema ei ole koskaan kaunis, ja siinä vaiheessa veri on pieni murhe. Piikillä lopettaminen on hidasta, ja vaikkei hevonen (välttämättä) ole tiedostavassa tilassa ensimmäisen rauhoituksen jälkeen, on se silti hengissä liian kauan. Minulla on lisäksi käsissäni poni, joka on alkanut taistelemaan hampaiden raspauksessa laitettavaa rauhoitettakin vastaan, tiedän, että se olisi yksi niistä, joka taistelisi kirjaimellisesti henkensä edestä myös lopetettaessa.


Minulle kuollut hevonen on kuollut hevonen. En tarvitse sille hautapaikkaa, jossa käydä muistelemassa -koen haudat ja hautausmaat lähinnä ahdistaviksi. En tarvitse myöskään tuhkia, joita kantaa mukanani asunnosta toiseen, eikä ponilla ole koskaan ollut Kotia, johon niitä levitellä -se kun on ollut vähän aina reppu selässä passi ja hammasharja pakattuna valmiina poistumaan oviaukosta kun tarve vaatii. Tästä ehkä joku laskee jo 1+1, mutta yliviivataan vielä tuo raatokeräily/jäteasema osuus kertomalla, että niin kauan kuin tällä pallolla tallaa lihaa syöviä olentoja, on niille parempi ottaa ravinto rakastetusta, mahdollisimman hyvin ja lajityypillisesti pidetystä ystävästä, kuin tehotuotetusta karjasta. En halua tallinomistajan pihaan verilammikkoa, joten 22. päivä Koo kävelee toivottavasti kiltisti koppiin, matkustaa toivottavasti kiltisti vajaan sadan kilometrin matkan, saa herkutella ja kuulla taas kerran olevansa maailman paras poni ja jäädä sinne. Lähempääkin olisi aivan varmasti paikkoja löytynyt, mutta valitsemassani paikassa on tuttuja ihmisiä, päähenkilönä pitkän linjan hevosihminen (jolla on mm. lihanleikkaajan koulutus ja ollut karjaa, ja jonka lapset ovat käyneet Koolla ratsastelemassa pariinkin otteeseen) ja heihin luotan.


Joku voi vielä ehkä miettiä, että miksi. Koolle kesät ovat hyvinkin hankalaa aikaa, en muista vuotta jolloin se ei olisi itseään verille hangannut. Sille ei toimi mikään aine, rehu tai hoitotapa kuin pienen hetken. Tähän saakka olen ajatellut, että se on kuitenkin vain pahimmillaan seitsemän kuukautta vuodesta, mutta viime talvi osoitti, ettei sen talvetkaan ole enää helppoja. Poni söi paria litraa Greenlinea päivässä ja pysyi silti liian hoikkana, paleli oikeastaan millä vain säällä, ja näiden takia kiukutteli tammoille. Poni kutisee nyt jo aika kivasti, ja juhannuksen jälkeen ötököiden määrä vain lisääntyy. Nyt on siis hyvä aika, kun viimeiset viikot saan viettää tyytyväisen, vain lievästi kutisevan ystävän kanssa, joka toivottavasti pääsee pian laitumelle viettämään ihan oikeaa hevosen elämää. Elämä ilman ponia tulee olemaan aivan äärettömän outoa, olenhan yli puolet elämästäni hengittänyt hevosia, Koo on ollut tukipilarina aivan kaikessa ja vienyt minut kaiken yli. 


Juhannukseen saakka nautimme elämästä, syömme runsaasti, teemme mukavia asioita. Mahdollisimman vähän pesuja, mahdollisimman vähän rasvauksia, mahdollisimman vähän ärsyttävät loimenpukemiset. Mahdollisimman paljon rakkautta, mahdollisimman paljon läsnäoloa, mahdollisimman ihanat hetket. Tänään yritimme käydä hakemassa mehujäät kyläkaupasta, mutta se oli valitettavasti suljettu varttia aiemmin. Siltä reissulta postauksen kuvitus, ja sillä reissulla meille moikattiin kylän ravintolan terassilta, kysyen, voisiko poni käydä tervehtimässä. Ponihan kävi, toista moikkaajista hevoset jännittivät kovin, mutta Koo oli oma cool itsensä, vaikka moottoripyörä starttasi vierestä. Oli kuulemma koko viikon paras tapahtuma, nähdä ja koskea hevosta. Koo todellakin jatkaa hyvän mielen lähettiläänä viimeiseen saakka, muillekin kuin minulle.